Advertise on podcast: Tunnustan lukeneeni -podcast

”Pääsin illastamaan nobelistin kanssa. ’I like books’ oli henkevintä, mitä sain kirjailijalle sanottua. Seuraavana päivänä kävelin allapäin Lönnrotinkadulla katse asvalttiin litistyneissä. Kun kohotin katseeni asvaltista ensimmäisen kerran, näin lounasravintolan mainosständin: ’Mitä hyvää Turusta on muka tullut?’ Kun kohotin katseeni asvaltista toisen kerran, olin törmätä nobelistin selkään. Säpsähdin ja seisahduin, peräännyin vaivihkaa, nopeasti. Pään sisällä tapahtuu: Taivaanvuohi lentää hienostuneesti pilvenhattara nokassaan. Sivistys orastaa: Aurajoen vesi on ruskeaa.” Yllä kuvatut tapahtumat ovat todellisia: vuoden 2021 kirjallisuuden Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnah todella vieraili Helsingissä ja turkulainen suomentaja-runoilija Einari Aaltonen todella tapasi hänet. Mutta tunnetilan kuvaus on pötyä, kaunokirjallista vapautta. Euforisen hajamielisissä tunnelmissa podcast-studioon saapunut Aaltonen kertoo Gurnahin Loppuelämät-romaanin suomentamisen ohessa myös Patricia Lockwoodin ja Ta-Nehisi Coatesin teosten kääntämisestä. Ja siitä miksi aina kannattaa mennä kipua päin ja kirjastoon vaikka hiihtämällä. Jakson kirjat: Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija Einari Aaltosen Keltainen kirjasto -suosikit: Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas (suom. Vappu Roos) Aleksander Solženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä (suom. Markku Lahtela)

Internet on täällä, kun taas kirjallisuus on tuolla. Mutta nyt ne vihdoinkin ovat molemmat tässä! Vuoden 2021 kirjatapaukseksi noussut Kukaan ei puhu tästä saattaa hyvinkin olla ensimmäinen romaani, jossa netti on täysin erottamaton osa sen sisältöä. Eikä nyt siis puhuta tekstarifonteista eikä ”vieraantunut äitini selittää kaiken viimeisessä sähköpostissa” -ratkaisuista vaan ajan hengestä – siitä mitä tämä digitaalinen aivosumu meille maksaa. Twitter-papitar Lockwoodin hauska mutta musertava romaani tavoittaa nimittäin tismalleen sen, millaista on elää juuri nyt, tässä kirotussa maailman ajassa, kun internet on paitsi minuutemme kiinteä osa myös eksistentiaalinen umpikuja. Doomscrollaamisesta, somen moralisoinnista ja moderniksi Virginia Woolfiksi tituleeratun Patricia Lockwoodin neroudesta keskustelemassa Oona ja Helmi. Jakson kirjat: Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä (suom. Einari Aaltonen) Don DeLillo: Pimeys (suom. Helene Bützow)

Tunnustan lukeneeni naruttaa piinapenkkiinsä suomentaja Markus Juslinin! Yoko Ogawan Muistipoliisi-teoksen kääntänyt Markus julistetaan välittömästi viralliseksi Japani-asiantuntijaksi ja hän saa kuulla liudan hölmöjä kysymyksiä. Kuten: Miten voi olla, että japaninkielisessä tekstissä muistipoliisien ja sammakoiden lukumäärä voi jäädä epäselväksi? Entä onko kaunokirjallisuuden kautta mahdollista kurkistaa vieraaseen kulttuuriin? (Spoiler alert: Ei oikeastaan.) Ja saattaapa Markuksen kanssa tulivuorista ja japanilaisen feminismin tilasta keskusteleva myös puolivahingossa oppia paljon kulttuurieroista, kielestä sekä siitä, miksi suomentaminen on kaikkea muuta kuin sanojen kääntämistä. Kuunnelkaa ja hämmentykää! Jakson kirja: Yoko Ogawa: Muistipoliisi (suom. Markus Juslin) Bubbling under: Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (suom. Antti Valkama)

Nainen pamahtaa paksuksi, mies kirjoittaa sonaatteja. Suunnilleen tällainen on ollut kirjallisuuden sukupuolijako kautta aikojen. Tunnustan lukeneeni tutkailee asiaa kurkistamalla Virginia Woolfin sekä 1900-luvun alun suomalaisten kirjailijanaisten huoneisiin ja päätyy matkallaan pohtimaan luovuuden edellytyksiä laajemminkin. Millaisia etuoikeuksia ja materiaalisia mahdollisuuksia on oltava, jotta voi kirjoittaa suurta kirjallisuutta? Naisten pienempi rooli taiteen historiassa selittyy muun muassa lukituilla kirjastoilla, nurmikentillä, joille neitojen ei sopinut astua, sekä kaiken maailman einoleinoilla, jotka eivät olleet kuulleetkaan ehkäisystä. Lukittavien ovien merkitystäkään ei sovi väheksyä – ei vielä 2020-luvullakaan, kun pandemia pakottaa hakemaan omaa tilaa kylpyhuoneesta. Jakson kirjat: Virginia Woolf: Oma huone (suom. Kirsti Simonsuuri) Suvi Ratinen: Omat huoneet – Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten

Huonoja uutisia, romanssiviihteen ystävät: kyselytutkimusten mukaan olette epäviehättäviä, vähä-älyisiä ja kroonisesti puutteessa. Ja luonnollisesti naisia! Dekkareita lukevien miesten älykkyysosamäärästä, ulkonäöstä tai viriliteetistä yleistyksiä ei tiettävästi ole tehty – tutkimuksesta puhumattakaan. Asian korjaavan akateemisen julkaisun ilmestymistä odotellessaan Tunnustan lukeneeni päätti miehuullisesti sukeltaa siihen niljaiseen sakokaivoon, joka romanssiviihteenäkin tunnetaan. Sen pohjalta onnistuttiin naaraamaan Julia Quinnin Bridgerton-sarja, Lumi Linna ja paljastus ensi vuoden odotetuimmasta kirjasta. Ynnä rekkalasteittain rahaa! Niin että nyt, maisterit, pitäkää esseekokoelmistanne kiinni, olette hömppäkirjallisuuden armoilla! Jakson kirjat: Julia Quinn: Bridgerton 1 – Salainen sopimus (suom. Laura Liimatainen) Julia Quinn: Bridgerton 2 – Yllättävä rakkaus (suom. Pia Salo) Julia Quinn: Bridgerton 3 – Naamiaisten kaunotar (suom. Susanna Hirvikorpi) Julia Quinn: Bridgerton 4 – Hurmurin valloitus (suom. Siiri Hornsby) Julia Quinn: Bridgerton 5 – Kirjeystävä (suom. Laura Liimatainen)

Millaista on olla nainen juuri nyt, maailmassa, jossa elämänvalintansa on tehtävä puolitotuuksien, täyssumutusten ja järjettömien odotusten ristipaineessa? Millaisia kirjoja siitä sopii kirjoittaa? Ja siedetäänkö niissä epämiellyttäviä päähenkilöitä? Tunnustan lukeneeni -toimituksen narsistinen manipulaatioalusta syöttää myllyynsä tämän vuoden tärkeimmät feministiset romaanit, Saara Turusen Järjettömiä asioita ja Emma Jane Unsworthin Aikuiset (suom. Kaisa Kattelus) – ja saa aikaiseksi kyynistä rakkausanalyysiä, tuhmia pohjavirtoja ja kastuneita makkaroita.

Jotkut kirjat kaivavat verta nenästään. Jotkut saavat ansiotta turpaansa. Mutta jokaiselle löytyy lukija, jonka mielestä juuri tämä kirja on paras ikinä. Tai pahin. Mutta mitä sitten, kun se omasta mielestä kaikkein pahin pohjanoteeraus on muun maailman silmissä kuolematon klassikko? Kun viiltävä satiiri ymmärretään täysin väärin? Ja kuka on ymmärtänyt väärin mitä, kun tänä päivänä helpoimmin tunnistettava kapitalismikritiikin muoto on kidutusporno? Studiossa maailman menoa, sikailevia rahamiehiä ja kevättakkien lukumäärän suoraa korrelaatiota ihmisarvoon ruotivat Helmi ja kotimaisen kaunon kustannuspäällikkö Petra. Väärien mielipiteiden ristiaallokossa ainakin Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko (suom. Erkki Jukarainen) ja Hanna Arvelan Tukholma-syndrooma. P.S. Jos Exit-sarja tuntui pahalta, älä kuuntele tätä jaksoa. Ja sama kääntäen! P.P.S. Jaksossa mainittu Hanna Arvelan haastattelu: https://seura.fi/ilmiot/tarinat/kulutuksen-karsinta-kohensi-markkinointialalla-tyoskentelevan-hannan-oloa/

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata (suom. Kyllikki Villa) on feministinen klassikko, jonka julkaiseminen 1975 teki Märtasta sekä supertähden että hylkiön. Miten käy Evie Wyldin, jonka romaani Me olemme susia (suom. Aleksi Milonoff) on kuin nyrkki suoraan patriarkaatin naamaan? Naisen asemasta maailmassa, jossa mies on kaiken mitta, napa ja juuri, tuohtumassa Oona ja Helmi. Verbaalisen käsirysyn, tylytyksen ja tilityksen ohessa pohditaan myös, oliko Edgar Allan Poe incel ja missä oli Jörn Donnerin muna, silloin kun sitä tarvittiin. Jos et ole vielä vihainen, et vain ole lukenut oikeita kirjoja.

Viiskyt on kuulemma uusi kolkyt, mutta helppoa sekään ei ole. Tunnustan lukeneeni ottaa käsittelyyn Hyppe Salmen Aaltoja ja asiattomuuksia -romaanin sekä Candace Bushnellin kirjan Onko vielä sinkkuelämää? (suom. Karoliina Timonen). Pinkit kannet lupaavat pirteää tavaraa, mutta keskustelu kääntyy välittömästi naisen elämää hallitseviin narratiiveihin ja siihen, kenen sääntöjen mukaan täällä oikein eletään. Onneksi Tammen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Petra Maisonen latelee elämänviisauksia kuin Carrie Bradshaw ikään. Kun opettelee kiipeämään pois kuopasta, zero f***s given, saattaa täydellisyyden sijaan löytää vahingossa mielenrauhan. Jos kärsit ikäkriisistä, tämän haluat kuulla! Jakson kanssa nautittavaksi suosittelemme seuraavia huonosti käyttäytyvistä täti-ihmisistä kertovia sarjoja: Mrs. Fletcher, Todella upeeta, Weeds.

Jos palstamilleillä mitataan, tietokirjallisuus on kirjallisuuskeskustelun raastepöytä: ihan kiva olla olemassa, mutta ei kai tänne tätä varten tultu? Tunnustan lukeneeni korjaa asian perehtymällä porkkanaraastevariaatioiden lisäksi tämän hetken parhaaseen asiaproosaan. Lautasella Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (suom. Maija Kauhanen) ja Tara Westoverin Opintiellä (suom. Tero Valkonen). Tarjolla myös kärsämötinktuuraa, irtoavia päitä ja katoavia kiveksiä – salonkikelpoista keskustelua koko rahalla, siis!

Pulitzer-palkittu Elizabeth Strout on kirjailija, jonka kirjoja pidetään tavattoman kohottavina – tai mahdottoman masentavina. Mistä se johtuu? Paradoksia purkamaan tarvittiin Stroutin suomentaja Kristiina Rikman, joka pitkän uransa myötä on kehittänyt erityisen herkän korvan paitsi naiseudelle myös elämälle ylipäätään. Onneksi hän tietää aika paljon myös kissoista ja karhuista, sillä luonnollisesti keskustelu harhautuu navetan taakse, missä odottaa joko seksuaalinen hekuma tai inkontinenssivaippa – tulkitsijasta riippuen. Tervetuloa mukaan päättämään, onko elämä kovaa mutta rakkaus kaikkein lujinta! Jakson kirjat: Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018) Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista(suom. Kristiina Rikman, Tammi 2019) Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2020)

Vuoden viimeisessä jaksossa Tunnustan lukeneeni sukeltaa munatotitynnyrin pohjalle ja etsii sieltä vastauksia kuuntelijoiden kysymyksiin. Mitä toimituksessa oikeastaan tapahtuu? Millä perusteella kirjat valitaan? Kuka murhasi joulumielen? Välkkyvät poronsarvet päässä keskustellaan myös volvofiktiosta, juoruilusta, brassailusta ja lukematta jättämisestä. Lopussa kuullaan maailman kuivin lukusuositus ja vastaansanomaton vastaus kysymykseen, jota jokainen kirjojen ystävä on taatusti miettinyt ainakin kerran elämässään (ja murha mielessään). Lukekaatten loppuvuonna hyviä kirjoja ja pitäkäätten Esther the Wonder Pig poissa lautaseltanne.